Rautionaho. Sukunimi, joka Rovaniemellä helposti yhdistetään mäkihyppyyn, ja syystäkin. Esko "Piki" Rautionaho oli tuttu näky 70-luvulla niin Ounasvaaran mäissä kuin kansainvälisissä edustustehtävissäkin.
Tänä päivänä nimekkäin rovaniemeläinen mäkihyppääjä-Rautionaho on Jenny Rautionaho, joka muun muassa kesällä Venäjän Tshaikovskissa hyppäsi parhaan suomalaissijoituksen mäkihypyssä neljään vuoteen. Hän sijoittui kesä-GP:ssä kuudenneksi ja hyppäsi samalla naisten Suomen ennätyspituuden 129,5 metriä.
– Moni yhdistää iskään sukunimen perusteella. Vanhemman polven hyppääjät kyselevät, onko Esko isäni. Pitäähän jonkun jatkaa sitä meidän perheen hyppyuraa, Jenny Rautionaho hymähtää.
Rovaniemi tunnetaan mäkihyppykaupunkina ja Ounasvaaran hiihtoseura maineikkaana hiihtolajien seurana. Jenny Rautionahon valmentaja Tapio Kallunki muistelee, miten nelisenkymmentä vuotta sitten SM-kisoissa kymmenen parhaan joukossa oli kahdeksan rovaniemeläistä hyppääjää ja Keski-Euroopan mäkiviikolle lähetetty Suomen joukkue oli Kari Ylianttilan johdolla rovaniemeläisiä täynnä.
Lähivuosiltakin löytyy kovia nimimiehiä, kuten esimerkiksi Harri Olli, mutta eniten rovaniemeläistä mainetta on niittänyt yhdistetyn moninkertainen arvokisamitalisti Hannu Manninen.
– Meillä on vielä hyppääjiä ja arvostetaan mäkihyppyä, vaikka vähän on kynnettykin, Rautionaho pohtii.
Rautionaho on ollut tuttu näky Ounasvaaralla pienestä pitäen, eikä vain sen takia, että hän on asunut nuorena vain kilometrin päässä mäkimontusta. Häntä on myös seurattu tiiviisti sen jälkeen, kun hän aloitti mäkihypyn. Tyttömäkihyppääjät olivat parikymmentä vuotta sitten harvinainen näky, puhumattakaan siitä, että kyseessä oli toisen polven hyppääjä.
Rautionaho myöntää, että etenkin nuorempana hänen saamansa huomio oli outoa.
– Itse olen ollut vain siellä poikien seassa. En ole sitä edes noteerannut, enkä usko, että pojatkaan olisivat sitä huomanneet, että olen tyttö.
Tuhat hyppyäkään ei tahtonut riittää
– Tästä olet, Jenny, aloittanut. Ensimmäiset hypyt taisivat olla metrin tai kaksi, Tapio Kallunki katsoo Ounasvaaran mäkikeskuksen pikkutösää.
– Siitä tulee 21 vuotta talvella, Rautionaho jatkaa.
Heinäkuussa 25 vuotta täyttänyt Rautionaho vietiin mäelle jo kaksivuotiaana, sillä isoveli kävi paikallista mäkikoulua. Mäkikoulua vetänyt Minna-äiti ajatteli pääsevänsä helpommalla laittamalla Jennylle sukset jalkaan, ettei tämä pääsisi karkaamaan liian kauaksi. Vilkas tytär ei kuitenkaan äitinsä toiveista piitannut. Hän ei jaksanut kauaa pysyä paikoillaan, vaan alkoi hiihtää ylämäkeen ja laskea sitä alas.
– Äiti katsoi, että minut on turvallisempi laittaa mäkeen, ettei sattuisi pahasti. Siellä on sen jälkeen aikaa vietetty. Ei oikeastaan muihin urheilulajeihin edes näytetty suuntaa, Rautionaho sanoo.
Isoveljen siirryttyä isompiin mäkiin ei äiti pystynyt olemaan kahdessa paikkaa yhtä aikaa, joten Tapio Kallunki otti valmennusvastuun nuorimmaisesta hyppääjästä. Rautionahon mukaan oli alusta asti selvää, että myös isä on hyppyhommissa vain kannustajan roolissa ja hänen valmennuksensa "ulkoistetaan".
Rautionahon ja Kallungin välinen valmennusyhteistyö on kestänyt nyt liki kaksikymmentä vuotta. Joka kevät Kallunki on kysynyt Rautionaholta: "Jatketaanko samaa?" ja saanut vastaukseksi: "Jatketaan." Eikä asiaa ole sen enempää tarvinnut pohtia.
– Kyllä valmentaja suurin piirtein näkee ensimmäisistä hypyistä, kenellä on tulevaisuutta. Olen aina uskonut, että tästä tulee jotakin. Jos en olisi uskonut, olisi tämä yhteistyö loppunut, Kallunki toteaa.
Kallungilla oli nuoren rämäpään kanssa välillä kestämistä, sillä tämä halusi koko ajan isompiin mäkiin, eikä mikään määrä hyppyjä ollut liikaa. Hän laskee, että parhaina vuosina Rautionaho hyppäsi vähän yli tuhat hyppyä vuodessa. Seitsemän päivää viikossa ja viikonloppuisin kaksikin kertaa, kymmenen hyppyä harjoitusta kohti. Jos hän ehdotti nuorelle hyppääjälle ja hänen harjoituskavereilleen vapaapäivää, saattoi vastaukseksi tulla: "Pidetään vain, mutta voidaan me mäkeen mennä!"
Tänä päivänä Rautionaho hyppää vuodessa noin 600 hyppyä, kesällä enemmän kuin talvella, sillä kilpailureissut ja niistä palautumiset syövät hyppymääriä.
Kallungin valmennusfilosofiaan kuuluu, että hän antaa vinkkejä, mutta urheilijan pitää itse ymmärtää, mitä tekee. Kallunki yritti aikoinaan aina katsoa, koska Rautionaho olisi valmis isompaan mäkeen, mutta valmennettava ei häntä aina kuunnellut. Ounasvaaran isoimmasta hyppyrimäestä, HS100-mäestä, Rautionaho hyppäsi ensimmäistä kertaa jo 13-vuotiaana.
– Oli hypätty kesällä yksi harjoitus "keskarista" (HS70-mäestä) ja Jenny huutaa hissistä, että haluan mennä tuonne isoon. Ajattelin, että kyllä hän sieltä alas tulee. Ensimmäinen hyppy oli täysin hallinnassa ja se tuli 75 metriin, Kallunki muistelee.
Rautionaho myöntääkin olevansa jonkinlainen hurjapää, jota vauhti ja lentäminen kiehtoo.
– Mäen hyppääminen on varmaan sukuvika. Kun kokeilin sitä ensimmäisen kerran, niin se tuntui kivalta. Ja kun siirryin isompiiin mäkiin, se tuntui vielä kivemmalta. Sitten kun hyppy kulkee, niin se on sitten vähän enemmän kivaa, Rautionaho kertoo.
Kolmas kerta toden sanoo
Helmikuussa 2013 Jenny Rautionaho kaatui toisen hyppynsä Euroopan nuorten olympiafestivaaleilla. Kaatuminen pudotti hänet mitaleilta sekä katkaisi vasemmasta polvesta eturistisiteet.
Rautionaho muistelee aikoinaan sanoneensa, että jos häneltä joku päivä hajoaa polvi, loppuu hyppäminen siihen. Mutta eihän se loppunut. Takaisin suksille piti päästä, ja kun polven nivelsiteet katkesivat vuoden kuluttua uudelleen samaisesta polvesta, vanhemmat ilmoittivat ruuvaavansa tyttären sukset seinään. Sekään ei auttanut, sillä Rautionaho palasi kuntoutuksen jälkeen takaisin mäkeen.
Mutta kun samainen polvi poksahti kolmannen kerran keväällä 2017, sai se Jenny Rautionahon pysähtymään.
– Siinä piti itsekin miettiä, että olisikohan jotain muuta, mitä voisi tehdä. Mutta joku tässä viehättää, että on pakko päästä takaisin, Rautionaho myöntää.
Hänelle ehdotettiin jo toisen leikkauksen jälkeen kilpailemisen lopettamista ja kolmannen leikkauksen jälkeen hänelle sanottiin, ettei hänestä enää tule mitään. Se riitti Rautionaholle motivaatioksi. "Kolmas kerta toden sanoo", hän kirjoitti Instagram-tililleenkin sairaalavuoteelta.
– Tuli olo, että näytän, että kyllä täältä vielä voidaan tulla. Kun jotain haluan, niin en anna periksi.
Rautionaho uskoo loukkaantumisten kovettaneen häntä. Hän ei enää pienestä säikähdä, mutta samalla hän osaa arvostaa pieniä asioita.
Rautionaho kuntoutti polveaan kolmannenkin kerran sitkeästi ja eteni kuntoutuksen ehdoilla. Hän keskittyy yhä harjoittelussaan tukilihasten ylläpitämiseen, ja mäessä hänen edelleen täytyy olla tarkkana alastulojen kanssa.
Rautionaho tekee nykyään alastulon oikea jalka edellä, jotta paine kohdistuisi oikeaan jalkaan ja kolmesti leikattu vasen polvi pääsisi helpommalla. Lisäksi hänen on pakko pyrkiä tekemään kaikkiin hyppyihin alastulo, sillä kyykkääminen rasittaa ristisiteitä.
Kallunki on uskonut Rautionahoon loukkaantumisista huolimatta. Hänellä on ollut koko ajan tunne, että kehitystä tapahtuu.
– Jenny on antanut viisi vuotta muille tasoitusta. Nyt hän on saavuttanut oman tasonsa ja saanut muita kiinni, Kallunki sanoo.
Viimeisen puolentoista vuoden ajan Rautionaho on päässyt harjoittelemaan kunnolla, eikä harjoittelu ole ollut pelkkää toipumista ja kuntoutumista. Sen kautta hän on saanut suoritusvarmuutta sekä luottoa lentämiseen. Kaikki tämä on näkynyt myös tuloksissa.
– Kun on saanut treenata ehjänä ja terveenä, niin kehityskäyrä on ollut koko ajan ylöspäin. Toivottavasti rahkeeni olisivat sinne maailman kärkeen asti, Rautionaho toivoo.
7-vuotiaan unelma elää yhä
Nuoresta iästään huolimatta Jenny Rautionaho on tehnyt jo pitkän uran kansainvälisissä kisoissa, sillä hän hypännyt Kansainvälisen hiihtoliiton alaisia kisoja jo 13-vuotiaasta lähtien. Vaikka loukkaantumiset ovat jarruttaneet välillä menoa, maailman kärki on lähestynyt koko ajan. Samaan aikaan myös asenne naisten mäkihyppyä kohtaan on muuttunut, eikä Rautionaho ole enää mäkimontussa erikoisuus.
– Suomessa on otettu paljon askelia oikeaan suuntaan. Meillä on nyt joukkue ja teemme paljon yhteistyötä junnumaajoukkueiden ja miesten mäkijoukkueen kanssa. Maailmalla asiat ovat vielä vähän paremmin, mutta koko ajan menemme parempaan suuntaan.
Rautionaho olisi mielellään hypännyt miesten tavoin maailmancupia Rukalla ja hän on kaivannut myös kevään Lahden maailmancupien yhteyteen edes yhtä naisten kilpailua. Suomessa ei kuitenkaan ole hypätty naisten maailmancupia sitten vuoden 2016, jolloin Lahdessa järjestettiin MM-esikilpailut.
Kotimaisten maailmancupien lisäksi Rautionaho haaveilee lentomäestä. Hän muistelee, miten seitsenvuotiaana hän vastasi eräässä haastattelussa unelmakseen hypätä Planican lentomäestä. Vain kourallinen naishyppääjiä on päässyt tähän mennessä liitelemään lentomäestä, mutta Rautionaho elättelee toiveita, että vuonna 2023 Vikersundissa järjestetään suunnitelmien mukaan kilpailu naisillekin.
– Planica kiehtoo totta kai yhä, sillä se on lentomäkenä aivan omanlaisensa. Mutta se, että pääsisin Vikersundin lentomäkeen kohentelemaan ennätyksiä, kasvattaa motivaatiota.
Viime kaudella Rautionaho sijoittui kolmesti maailmancupin pisteille. Tällä kaudella pistetili ei ole maailmancupissa vielä auennut, mutta kesä-GP osoitti hypyn kulkevan ajoittain varsin hyvin. Menestyminen on Rautionaholle tärkeä motivaattori, sillä hän ei raahaudu kuntosalille vain huvin vuoksi. Olympiatalvi nostattaa odotuksia entisestään, mutta realistiset mitaliodotukset suunnataan vielä muutaman vuoden päähän.
– En lähtisi odottamaan MM-mitalia vielä ensi talvelta (Planican kisoista), mutta toivon mukaan jo seuraavissa MM-kisoissa pystyisimme siitä taistelemaan. Itselläni ainakin on tavoitteena olla siellä silloin kärkikahinoissa, Rautionaho sanoo ja viittaa vuoden 2025 MM-kisoihin, jotka järjestetään Trondheimissa.
Suomalaiset mäkihyppääjät ovat vuosikymmenien aikana tuoneet arvokisoista roppakaupalla mitaleja, mutta Suomen maine mäkihyppymaana on kokenut viime vuosien aikana kovia.
Aikoinaan Rovaniemelläkin haaveiltiin suurmäestä ja perinteiset mäkipäivät keräsivät paikalle reippaasti yli sata innokasta tenavaa. Suurmäkeä ei tullut, ja Ounasvaaran mäkikeskuksen kuudessa muovitetussa hyppyrimäessä harjoittelee tätä nykyä vain murto-osa vanhojen hyvien aikojen hyppääjämääristä.
Jenny Rautionahon mielestä aallon pohjassa on käyty, mutta hän uskoo uuteen nousuun. Hän on rovaniemeläisen mäkihyppykulttuurin uljas jatkaja, joka haluaa omalla menestyksellään tuoda lajin pariin lisää junioreita.
– Jotta sitten joskus kun itse lopetan, olisi jatkajia näissä mäissä. Jos nyt laittaisin pillit pussiin, saattaisi toiminta jopa loppua, Rautionaho toteaa.
Lue myös:
Jenny Rautionaho hyppäsi uransa parhaan sijoituksen maailmancupissa
"Pitää olla rohkea rämäpää" – Jenny Rautionaho tähtää mäkihypyn ammattilaiseksi